Upseerista tanssinopettajaksi

Yleinen uskomus lienee, että upseeri osaa tanssia. Näin varmasti olikin vielä sata vuotta sitten, kun upseeri tyypillisesti ajautui sotien ohella seurapiireihin ja täytti hienosti paikkansa myös tanssiaisissa komeine uniformuineen. Sittemmin ajat ovat muuttuneet, enkä olisi enää niin vakuuttunut upseerien tanssitaidoista. Uniformuista en edelleenkään valittaisi – ainakaan Merivoimissa. Olen tunnistanut siinä määrin vähän upseeritanssijoita tanssilavoilla, että epäilen upseerien tanssivan jopa vähemmän kuin suomalaiset yleisesti. Toki jotakin vanhasta on säilynyt. Åke Blomqvist opetti vuosikymmeniä kadeteille seuratansseja ja sama perinne jatkuu nykyään Clara Blomqvistin ohjauksessa. Osa kadeteista pääsee edelleen linnan juhliin tanssittamaan parittomia daameja. Ja toki edelleen järjestetään upseeritanssiaisia, itsenäisyyspäivän iltajuhlia, kurssijuhlia tansseineen sekä muita juhlatilaisuuksia, joissa tanssi on yhtenä ohjelmanumerona. Pääosin näiden juhlien tanssiosuus on kuitenkin nykyään melko näivettynyt, ellei sitten koko joukkoa oteta kertaamaan esimerkiksi vanhoja salonkitansseja jonkun innokkaan ohjaajan johdolla. Tanssia varsinaisesti harrastavia upseereita paikalla on korkeintaan pariskunta tai kaksi.

Tanssi on nykymuodossaan kovin aikaa vievä harrastus. Upseerin työ ja sosiaalinen toimintaympäristö ovat nykyään niin vaativia ja kiireisiä, että harva upseeri löytää syitä hakeutua tanssin maailmaan. Äkkiseltään ajatellen tunnistan itseni lisäksi vain kolme tanssivaa upseeria, epäilemättä meitä silti on tuhansien kaaderiupseereiden joukossa jokunen muukin. Omakin tanssiharrastukseni eli vuosikymmeniä edes hiljaiseloa lähinnä siksi, että virkamatkoilla menin mieluummin tanssimaan kuin esimerkiksi pubiin. Vuosituhannen vaihteen jälkeen kuitenkin Suomesta hävisivät lähes kaikki tanssiravintolat ja lavailtoja harvoin sattui juuri niille paikkakunnille, joille virkamatka suuntautui. Illatkin menivät usein työn merkeissä. Oli kuitenkin yleisesti tiedossa, että mihin sitten mentiinkin, oli Auvolla (ainoana) tanssikengät aina varmuuden vuoksi mukana.

Olen kokenut seuratanssin kehityksen 80-luvun alkupuolelta nykypäivään, ja muutos on ollut huima. Pelkistettynä seuratanssi on muuttunut pariutumisriittisävytteisestä tanssahtelusta hyvinkin vaativaksi, mutta lopulta poikkeuksellisen antoisaksi harrastukseksi. Mielikuva seuratansseista on pääosalla upseereista päivittämättä, sillä harvapa tansseissa käymätön mieltää touhun nykyluonnetta. Aktiiviupseereista on edelleen noin 98 % miehiä ja tanssiharrastus taas vetää puoleensa naisia tehokkaammin kuin miehiä. Syitä tähän on pohdittu eri foorumeilla paljonkin. Uskon keskeisen syyn olevan siinä, että mieheltä kuluu (viejänä) huomattavasti kauemmin löytää tanssista nautinto kuin naiselta (seuraajana). Epävirallisesti puhutaan ”tanssitaivaasta”, jolla kuvataan sitä hetkeä, jossa pari liikkuu yhteisesti ”taianomaisesti” ja – ainakin omasta mielestään – lähes täydellisesti soivaa musiikkia tulkiten, muun ympäristön häipyessä tietoisuudesta (kirjoittajan ihan oma luonnehdinta). Esimerkiksi argentiinalaisen tangon yhteydessä kuulee kerrottavan, että kun naiselta menee tanssin kohtuulliseen hallintaan noin kaksi vuotta aktiivista harjoittelua, voi samalle tasolle pääseminen viedä mieheltä jopa kymmenen vuotta. Arkkutangoon hieman perehtyneenä olen taipuvainen noihin lukuihin uskomaan. Summa summarum – satunnaisesti tanssiva mies ei voi ymmärtää, mikä tuossa tanssissa oikein on muka niin hienoa, vaikka kohdalle sattuisi kovin mainiokin seuraaja. Nainen sen sijaan voi hyvän viejän otteessa saada tuon aavistuksen jo lyhyenkin harrastuksen jälkeen. Seuraaminen on universaalia. Toki seuraamistaitojen parantuessa myös seuraamisen nautinto yhä vain paranee.

Omassa tanssiharrastuksessani on ollut useita kulminaatiopisteitä. En edes muista, miten ajautuminen Maija Astikaisen ”assariksi” vuosituhannen vaihteessa oikein tapahtui, mutta se diili oli varmasti meille molemmille toimiva. Minä mallinsin ryhdikästä viejää Maijan tunneilla ja Maija opetti minulle tanssia aina vähintään sen verran, että saatoin olla tukemassa eri lajien opetusta. Täysin uusia maailmoja avautui erityisesti hitaan valssin, swingtanssien (bugg, fusku, lavajive), latinalaistanssien (rumba, cha cha, samba) ja kansantansseihin pohjautuvien tanssien (jenkka, polkka, masurkka) kohdalla. Kuitenkin – olin kaiken tuon opitun jälkeenkin jonkin ajan kuluttua vähällä lopettaa tanssimisen kokonaan, sillä koin vain jatkuvasti toistavani itseäni. Muistan miettineeni, kuinka naisilla täytyy seuraajina olla mielenkiintoisempaa viejän jatkuvasti vaihtuessa ja tanssin pysyessä siten vaihtelevana ja yllätyksellisenä. Itse koin kaikki yhden lajin tanssit melko samanlaisina ja lopulta siis tylsinä. Hain haasteita uusista tansseista ja ajauduin opettelemaan Cometsin riveissä Boogie-woogieta. Boogiewoogaria minusta ei tuossa lyhyessä ajassa saatu tehtyä, mutta muistan havahtuneeni ensimmäistä kertaa siihen kuinka musiikki ”meni sisälleni” ja tanssitti minua. Boogien kova tempo ja nopea askellus edellyttää vahvaa bouncea (mikä lie suomeksi – kimmoisaa ponnahtelua?), joka ei voi lähteä vain jaloista, vaan vaatii koko vartalon kokonaisvaltaista mukanaoloa musiikin tahdissa. Myös triplestepin ottaminen synkopoidusti tai oikeammin kolmimuunteisesti edellytti uudenlaista musiikin kuuntelua. Muutenkin tässä tanssissa edellytettiin monin eri tavoin jo aloittelijalta musiikin tulkintaa. Haettiin siis musiikkiin sovitettuja pysähdyksiä, liukuja sekä käsien ja muuta vartalon käyttöä musiikkia tulkitsemassa. Musiikin tulkitsemisen sisäistäminen tapahtui satunnaisesti tanssivan upseerin kohdalla lähes 20 tanssivuoden jälkeen, mutta sen jälkeen tuntuikin siltä, kuin olisin voinut tanssia vaikka pelkkää foksia koko loppuelämäni. Yhtäkkiä jokainen tanssihetki olikin aina erilainen kahden ihmisen seikkailu musiikin syvyyksiin. Vasta tuolloin, joskus vuoden 2005 paikkeilla, saatoin jäädä siis lopullisesti nalkkiin tähän hienoon harrastukseen.

Vasta hiljattain on lavatanssiopetuksessakin voitu tanssijoiden taitojen ja harjoittelumäärien lisäännyttyä päästä sille tasolle, että tanssinopettajat voivat tukea myös tanssijan musiikin tulkintaa. Suurimpana syynä tähän pidän sitä, että lavatanssiopetukseen sisältyy parikymmentä eri tanssia. Pelkästään kaikkien alkeiden opettelu syö tuhottomasti aikaa. Asia on toisin yhden lajin harrastajapiireissä. Esimerkiksi West coast swingissä tai Salsan ns. crossbody tyylien yhteydessä tulkintaan päästää nopeasti alkeiden jälkeen. Argentiinalaisen tangon yhteydessä ”nopeasti pääseminen” olisi ehkä hieman liioittelua. Toki musiikkiin tanssimisen autuus on noteerattu lavatanssipuolellakin ja opetus on kehittymässä vastaavasti.

Upseeri on toki sotilas ja johtaja, mutta laajojen kasvatustieteellisten opintojen ja nuorten miesten koulutusvastuun kautta myös opettaja ja ohjaaja. Arempikin upseeri joutuu urallaan joukon eteen siinä määrin usein, ettei julkinen esiintyminen ole erityinen haaste. Tanssiin hurahtaneelle upseerille tanssin opettaminen oli lopunperin aika luonteva vaihtoehto. Tanssinopetuksen maailmaan olin päässyt hyvin tutustumaan jo aikanaan Maijan avustajana. Aloitin pitämällä kursseja työyhteisössä ja sen ympärillä. Pääsin opettamaan myös useille pareille, omat lapseni mukaan lukien, häätanssin. Tanssin ohjaamiseni oli kuitenkin varsin pienimuotoista, sillä aika kului työn ja perheen ympärillä. Vasta eläkevuosien häämöttäessä (puolustusvoimissa onneksi suhteellisen vetreässä iässä), aloin hahmottamaan tanssinopetuksesta uutta ammattia. Urani loppuvaiheessa työ edellytti asumista viikot perheestä erillään toisella paikkakunnalla lähes kolme vuotta. Monelle se olisi tarkoittanut yksinäisiä iltoja, mutta itse käytin kaikki nuo illat täysimääräisesti tanssitaitojeni ja -ymmärrykseni kehittämiseen. Kävin myös Tampereelle vuosina 2016 – 2017 opiskelemassa valmiudet tanssinopettajaksi (STOL ry). Samalla otin hiljalleen opetusvastuita tanssiseura Sekahaun riveissä Turussa. Perustin vuoden 2017 lopulla yrityksen Tanssilinnake Oy lähinnä laskutuksen selkeyttämiseksi. Tavoitteena oli perustaa yritys Tanssia Oy, mutta nimi tuli bumerangina takaisin PRH:sta sen yleismerkityksellisyyden takia. Verkkodomainin tanssia.fi olin kuitenkin jo kerennyt ottaa käyttöön. Nopeasti hain korvaavaksi nimeksi tämän Tanssilinnakkeen, joka hieman viittaa menneisyyteeni rannikkolinnakkeilla.

Täytyy myöntää, että erikoinen ammatinvalintani aiheuttaa jossakin määrin hämmennystä ja epäuskoa ystäväpiirissäni, mutta pääosin toki siihen suhtaudutaan positiivisesti. Vielä kun tätä ammattia voisi harrastaa enemmän virka-aikana, mutta valitettavasti työt painottuvat iltoihin ja viikonloppuihin. No – saattaa olla, että jossakin vaiheessa myönnän itsekin lähestyväni seniori-ikää ja alan ohjata päivätanssahteluja jo eläkkeelle siirtyneille tanssahtelijoille. Nyt siihen kuitenkin tuntuu olevan vielä ikuisuus ja nuorentuva minäni on virtaa täynnä.

Tavataan tanssimassa – vaikkapa kursseillani.

 

You may also like...

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *