Tanssinopettajat ja muusikot keskustelivat lavatanssin tulevaisuudesta

Maailma on muuttunut ja 1960-luvun 3500 tanssilavasta on päädytty alle kahteensataan tanssipaikkaan. Muutto maalta kaupunkeihin yhdessä sekä harrastus- että ihmisten kohtaamismahdollisuuksien moninkertaistumisen kanssa on dramaattisesti vähentänyt lavatanssin suosiota. Suomen tanssinopettajien liitto (STOL) järjesti Tampereella vapun alla tanssinopettajille ja genren muusikoille seminaarin, jossa keskusteltiin tanssilavakulttuurin historiasta, nykytilasta ja erityisesti niistä toimenpiteistä, joilla tätä kulttuuria voitaisiin ylläpitää pitkälle tulevaisuuteen. Hienojen puheenvuorojen innoittamana halusin koota tähän kirjoitukseen seminaarin antia ja keskustelujen minussa herättämiä ajatuksia.

Leipä loppuu tanssiorkestereilta

Vaikka lavatanssin suosio kokonaisuudessaan on pienentynyt, kokevat tanssitaitonsa kehittämiseen runsaasti aikaa uhraavat lavatanssijat nykyisen tilanteen vielä hyvänä. Tanssijoiden keskimääräinen taitotaso on noussut huimasti viime vuosikymmeninä ja lavoilla tanssittavien lajien kirjo kasvaa jatkuvasti. Tanssista saatavat kicksit ovat lisääntyneet taidon karttuessa kun askelikkojen ja kuvioiden toistamisesta on päästy yhä luontevampaan vientiin ja seuraamiseen sekä sulavampaan musiikin tulkintaan. Toisaalta on selkeästi havaittavissa, että kursseja käymättömät jo karttavat tanssilavoja. Onkin päässyt syntymään jonkin asteinen juopa näiden kahden joukon välille. Tampereen seminaarin triggerinä lienee ollut kuitenkin se, että vähänevät kävijämäärät eivät enää riitä antamaan elantoa nykyisille tanssiorkestereille. Orkestereita ja artisteja ahdistaa lavatanssien vähentymisen lisäksi myös se, että perinteisen tanssimusiikin suosio on samalla hiipunut murto-osaan kulta-ajoistaan. Radioasemat eivät tanssimusiikkia juuri enää soita, eikä tanssimusiikin levyttäminen ole enää taloudellisesti kannattavaa. Ainoat tienestit orkestereille tulevat usein syrjäisillä tanssipaikoilla keikkailusta, sillä myös ravintolatanssit ovat kannattamattomina käytännössä loppuneet koko valtakunnasta. Tanssijoille tanssi on huumetta, eikä alkoholin ostaminen tuo mitään lisäarvoa – kahvipaussikin on pois tanssiajasta. Tanssinjärjestäjillä puolestaan on paineita tinkiä orkestereiden palkkioista, sillä lavatanssien pyörittäminen talkoilla on käymässä ylivoimaiseksi. Nuorten saaminen töihin ilman korvausta ei juuri enää onnistu. Miten siis auttaa ahdingossa painivia tanssimusiikkiorkestereita?

Miten voidaan säilyttää lavatanssigenre elinvoimaisena?

Kovin selkeitä lääkkeitä ei seminaarissakaan tilanteeseen löydetty. Laastariksi tarjottiin STOL:n, SUSEL:n ja muiden halukkaiden tahojen kustantamia tanssimusiikkilevyjä.  Orkestereiden tuskaa ei levy tai pari juuri helpottaisi, mutta saattaisi kyllä tuoda hetkellistä helpotusta tanssinopettajien tarpeeseen soittaa lavoilla kuultavaa musiikkia. On tietysti sääli, etteivät meidän mielestä hienot sävellykset ja sovitukset pääse laajemman yleisön tietoisuuteen ja käytettäväksi.  Kun levyjä ei kustanneta eikä ravintolakeikkoja ole juuri lainkaan, jäävät orkestereille lavakeikkojen lisäksi jäljelle lähinnä hää- ja muut yksityistilaisuudet. Nämä keikat voisivat teoriassa tuoda sekä leipää orkestereille, että lisää tanssijoita lavoille. Orkesterit näkevät juhlissa kuitenkin selvän muna-kana ongelman. Kun ei oikein kukaan osaa tanssia, ei tanssimusiikkiakaan oikein toivota. Vaikka esimerkiksi häissä aina tovi mielellään kuunnellaan ja yritellään tanssia perinteisiä lavatansseja, kääntyvät toiveet nopeasti bilemusiikkiin. Sen tahtiin kun heiluminen ja riehuminen ei vaadi mitään osaamista. Tähän aiheeseen toi seminaarissa nuorekas Komiat-yhtye painokkaasti esille vaihtoaskeleen osaamisen ja opettamisen tärkeyden. Kyllä moni nuoristakin mielellään tanssisi lavatansseja esimerkiksi juuri häissä, kunhan vain perusteet olisivat edes kohtuudella kunnossa. Vaihtoaskel siis kansalaistaidoksi! Tämä ajatus jäi kaikumaan mieleeni pitkään ja varmaan vaikuttaa siihen, mitä ja miten tanssia yleisötilaisuuksissa ja juhlissa jatkossa opetan. Fusku ja bugg ovat toki vauhdikkaita ja westi nuorekasta, mutta kyllä se vaihtoaskel on kuitenkin sovellettavissa laaja-alaisimmin lähes kaikkeen soitettavaan musiikkiin.

Tarve nuorten saamiseksi tanssiopetuksen piiriin on tunnistettu jo vuosikymmeniä ja toki tavoitteen eteen tehdään useissa seuroissa paljon työtäkin. Mutta nyt olimme tunnistavinamme myös nuorten halukkuutta saada tanssinopetusta, ainakin vaihtoaskeleen verran. Koulujen liikunnan opetuksen muokkaaminen on tästä näkökulmasta varmasti keskeisin mahdollisuus. Tanssin saaminen opetussuunnitelmiin olisi varmaan ideaalivaihtoehto, ja näin käsittääkseni tehdään esimerkiksi Ruotsissa. Toisaalta tanssitaanhan Suomenkin koulussa vuosittain ainakin vanhojen tanssit. Niihin valikoituvat tanssit ovat kunkin opettajan näkemyksen mukaisia, mutta odotusarvona on muutamien salonkitanssien tanssiminen. Nykyään myös oppilaiden itse muokkaama freestyle on saanut suosiota. Salonkitanssit sopivat sinällään hyvin vanhojentanssien perinteiseen pukukoodiin, jolla tavoitellaan jopa 100 – 200 vuotta sitten vallinnutta yläluokan tanssiaismuotia. Voitaisiin kuitenkin ajatella, että salonkitanssi ei ole enää vanhaa, vaan suorastaan ikivanhaa. Voitaisiinko siis saada liikunnanopettajat tanssittamaan oppilaitaan vaikka foksin, tangon ja hitaan valssin tahtiin? Kun nyt jokatapauksessa tanssiin uhrataan koulussa aikaa, voitaisiin se tehdä niin, että harrastuksen jatkaminen olisi esimerkiksi tanssiseurassa luontevasti mahdollista. Liikunnanopettajien kanssa keskusteltuani, päädyin ymmärrykseen, että myös oppilaat ovat kiinnostuneita harrastuksen jatkamisesta. Pukukoodia ei välttämättä tarvitsisi säätää. Oikein kun viriteltäisiin, voitaisiin jonomuodossa etenevistä tansseista ottaa mukaan vaikka masurkka tai jenkka eri variaatioineen. Lavatanssirytmejä saattaisi jopa oppilaiden oma orkesteri taipua säestämään. Tässä olisi sopivaa työsarkaa niin tanssijärjestöille, -seuroille kuin meille tanssinopettajillekin.

Pitääkö lavatanssikulttuuria edes ylläpitää nykymuotoisena?

Suomen lavatanssikulttuuri on edelleen varmasti maailmanlaajuisestikin ainutlaatuinen ilmiö sekä sisällöltään että laajuudeltaan. Ja me tanssijat niin rakastamme tätä touhua. Nyt nähty huoli tanssiorkestereiden ahdingosta on kuitenkin yksi signaali siitä, että maailma on muuttumassa. Suomessakin jalansijaansa kasvattavat kansainväliset tanssiyhteisöt vievät yhä enemmän harrastajia perinteiseltä lavatanssilta. Swing-yhteisö on kasvanut viime vuosina huimasti erityisesti West Coast Swingin (WCS) Suomeen jalkaantumisen myötä. Ja kovin harva westaaja eksyy tanssilavoille. Loputtomasti haasteita tarjoava WCS on erityisesti nuorison suosima tanssi. On selvää että yhtä tanssia harjoittelemalla ja tanssimalla tanssija pääsee huomattavasti nopeammin nauttimaan sulavasta viennistä ja seuraamisesta sekä musiikin tulkinnasta.  Hyvin samanlainen yhteisö on salsaan ja muihin latinalaistansseihin, kuten bachataan ja kizombaan, keskittynyt yhteisö. Salsayhteisön haasteena tosin on kahden toisistaan merkittävästi poikkeavan tyylisuunnan (kuubalainen ja amerikkalainen/cbs) taistelu paikasta auringossa. Kolmas oma tanssimaailmansa on argentiinalainen tango, jonka elementit alkavat salsan tavoin hiipiä myös osaksi lavatansseja. Kolmen mainitun genren tansseja järjestetään viikoittain suurimmissa kaupungeissa ja valtakunnallisiakin tapahtumia on säännöllisesti. Yhteistä näille tapahtumille on se, että niissä ei juuri orkestereita esiinny. Äkkiseltään voitaisiin siis ajatella, että osa orkestereista voisi löytää leipänsä näistä genreistä. Vastaavasti voitaisiin hyväksyä, että lavatansseissa pärjätään ajoittain vallan hyvin myös hyvällä DJ:llä. Merkkejä näistä on jo olemassa. Suomesta löytyy jo pari vakavasti otettavaa salsaorkesteria ja jokunen vallan mainio lavatanssi-DJ.

Paljon siis Suomessa edelleen tanssitaan, niin kansallisiin kuin kansainvälisiinkin rytmeihin. Vaikeata on arvailla, mihin suuntaan on menty seuraavien kymmenen saatikka viidenkymmenen vuoden kuluessa. Kansainvälistymistä vastaan lienee turha kamppailla. Lavatanssi tuskin voi jatkaa nykyisellä polullaan, jossa jo nyt opetetaan, opetellaan ja tanssitaan pariakymmentä eri lajia ja vuosittain tuodaan tai kehitellään uusia. Määrä ei aina korvaa laatua. Laaja kirjo lisää toki tanssia paljon harrastaneen mielenkiintoa, mutta tanssipolkua harkitsevalle se on varmasti pelottavaa. Aikanaan tanssi oli keskeisin pariutumisriitti. Tuokin elementti voisi palata baareihin ja ravintoloihin, jos vaikkapa tuo mainittu vaihtoaskel olisi hallinnassa. Keskityttäköön siis hetki vaihtoaskeleeseen, josko sitä kautta massojen mielenkiinto saadaan taas heräämään.

Tilaisuuden yleisöä hauskuutetaan. Kirjoittaja sateenvarjon alla. Kuva STOL.

 

You may also like...

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *